Moni sanoo, että on tärkeää parantua itsensä vuoksi. Aikaisemmin olen vain tuhahtanut ajatukselle ja siirtänyt sen sivummalle.
Mulla on maailman parhain ystävä, joka osaa tukea mua uskomattomasti kaikessa, vaikkei aina voikaan täysin samaistua. Välillä kun ei tarvita edes sanoja.
Unohtamatta tietenkään muita ystäviä, joiden nauru saa omankin suun vääntymään hymyyn.
Kummipoika, joka takertuu sängynjalkaan kun ei tahtoisi lähteä takaisin omaan kotiin, rakastaa olla kuvattavana ja antaa aina märän, kuolaisen suukon.
Pikkusisko, niin ärsyttävä ja silti rakas.
Äiti, joka jaksaa usein turhauttaa, mutta joka on silti niin ihana höntti.
Isä, joka ei aina ymmärrä mutta on silti mukana, auttaa vain soittamalla joka ilta ja olemalla läsnä.
Kummitäti, joka lähettää viestin löydettyään punnan laukun pohjalta ja joka ymmärtää, kuuntelee ja hassuttelee.
Koulu, jonka kautta pääsen valmistumaan ja tödennäköisesti vielä jatkamaan opintojani.
Valokuvaaminen, jonka parissa pääsen nollaamaan ajatukseni ja ikuistamaan ihania hetkiä.
Scrapbooking (inhoan sanaa skräppäys yli kaiken, ainakin melkein) jota harrastaessa aika lentää ja saa joskus jopa omaakin silmää miellyttäviä tuloksia.
Blogi, jonka kautta pääsen purkamaan niin hyvät kun huonotkin ajatukseni ja aina voin luottaa siihen, että te olette täällä kannustamassa.
Kaikki ne asiat, joita tulevaisuus tuo tullessaan, tapahtumat, ihmiset ja asiat, joista en vielä edes tiedä.
Kuitenkaan en sanoisi (vielä) parantuvani, tekeväni päivittäin töitä hammasta purren, itseni takia. Jos kaikki yllä mainitsemani asiat vietäisiin pois, olisin varmasti aika niin sanotusti puilla paljailla, enkä tosiaan tiedä mitä tekisin. Oikeastaan riittäisi yksikin asia, jonka riistäminen saisi oloni varsin epävarmaksi. Pelkään jatkuvasti, että tapahtuu jotakin peruuttamatonta, johon en voi vaikuttaa, jotain, joka veisi minulta ystävän, perheenjäsenen tai harrastuksen. Olen pelännyt vielä enemmän kun tällä hetkellä ja tosissani miettinyt, mitä tapahtuisi ja mitä tekisin. Silti, vaikka kuinka ajattelen, en tiedä.
En todellakaan enää sano haluavani takaisin siihen, mitä olin vaikkapa kaksi vuotta sitten. En, vaikka välillä sitä ikävöi ja haikaileekin. Sitä miten se ainoa asia missä olin hyvä, viedään minulta, minkä annan jopa vapaaehtoisesti hopeatarjottimella pois. Ei. En vain tiedä, miten pääsisin enää eteenpäin. Tänään kun aloin ajattelemaan parantumista ja siihen kannustavia tekijöitä, en siis sanoisi oman hyvinvointini tulevan mieleeni kuin vasta aivan viimeisimpien joukossa, silloinkin sellaisena, joka tulee mahollisesti vain siinä mukana. En ole oikeastaan edes osannut kaivata sellaista, kun olen vain kiitänyt eteenpäin muiden takia, etten enää satuttaisi tärkeitä ihmisiä ympärilläni omilla ongelmillani. Kuitenkin uskon, että jossakin vaiheessa tulen saamaan halua parantua ihan vain itseni takia - mikä ei tietenkään poista sitä, miten uskomaton ja korvaamaton tuki muut ovat olleet ja tulevat olemaan jatkossakin.
ps. kuvat aikaisemmin mainitsemaltani kuvausreissulta :)
